Kivettynyt sydän

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun ei enää kykene tuntemaan mitään muuta kuin surua? Kun et enää tiedä, miltä tuntuu rakastaa? Kun et enää tiedä, miltä tuntuu nauraa mahansa pohjasta? Kun sydämesi on niin kylmä, ettet tunne enää edes kipua?

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun et voi enää edes huutaa apua? Kun tiedät, ettei silläkään ole enää mitään väliä? Tai kun tiedät, ettet halua ihmisten katsovan sinua, kuin huomion kerjääjää? Kun pelkät vajoavasi yhä syvemmälle, mitä sydämesi sallisi?

Tiedätkö, miten paljon särkynyt sydän arvostaa yksittäisen, läheisen ihmisen halausta? Rakkaan ihmisen hymyä, naurua tai iloisia silmiä? Sanoja, kehuja, kosketusta. Tai edes vieressä olemista. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sinut nähdään. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun sinut kuullaan?

Tiedätkö, miltä tuntuu, kun olet niin surullinen, mutta et kykene enää itkemään? Tiedätkö, miltä tuntuu pelätä katsoa ihmisiä silmiin? Tiedätkö, miltä tuntuu pelätä itkemistä? Tiedätkö, miltä tuntuu seistä vahvana, välittämättä mistään tai kenestäkään?

Koska minä tiedän. Minä olen kokenut kaiken tämän ja nousin siltikin ylös. Koska en halunnut lähteä ihan vielä. Ja koska en vieläkään uskalla sanoa kiitos, kirjoitin tämän, jotta voisin edes jotenkin kiittää. Kiittää, että edes joku oli lähelläni, kun tarvitsin heitä. Vaikkeivat he sitä tienneetkään. Tiedättekö, miltä tuntuu arvostaa niitä arkipäiväisimpiäkinasioita maailmassa?

Kiitos.