Se tuli melkeinpä odottamatta. Se hävitti tieltään kaiken
elävän ja elottoman. Vain me harvat ja onnekkaat jäimme henkiin, mutta emme
siltikään hurranneet ilosta. Vedestä oli pulaa, ruoasta puhumattakaan. Kunnollista
suojaa ei ollut. Yöt olivat pimeitä ja sateisia, tuuli edelleen kova. Päivisin
joko satoi vettä tai tihkutti, tuuli kuljetti katkenneiden palmunoksien lehtiä
katuja pitkin. Päivät ja yöt ovat yhtä selviytymistä, pelko on läsnä lähes
jatkuvasti. Öisin kuulen yhä sen kimakan sireenin äänen, joka varoitti teitä
lähestyvästä vaarasta. Te pelkäsitte, minä pelkäsin.
Sireenit ulvoivat,
ihmisiä ryntäili kaduilla sinne ja tänne. Missä tahansa näinkin ihmisiä, he
vaikuttivat hätääntyneiltä, pelokkailta, ja onnettomilta. He joutuivat
lähtemään niin nopeasti kuin vain kykenivät, pois Elizabethin tieltä. En
koskaan ymmärtänyt, kuka tämä Elizabeth oikein oli. Oletin aina, että hän oli
vain joku kärttyisä vanha eukko, jolla ei ollut tarjota pikku lapsille
makeisia. Minun rakas perheeni, voi minun rakas perheeni. Tekin lähditte, ja
jätitte minut tänne. Pikku-Timi, kaikista rakkaimpani, oli ainut, joka tahtoi
minut mukaan. Hän itki niin valtavasti, kun te lähditte pois.
”Se on urhea koira,
Timi. Kyllä se pärjää” isäntä oli sanonut.
Pysyin pihalla,
koska olen kiltti koira. Isäntä kutsui minua aina kiltiksi koiraksi, joten minä
jäin kotiin. Vaikka olin nälkäinen, minä odotin. Vaikka minulla oli teitä niin
kova ikävä, minä odotin. Satoi rankasti, tuuli niin kovaa, että puut
katkeilivat. Ja minä pelkäsin. Mutta siltikin minä odotin. Koska minä olen
kiltti koira. Kaksi päivää minä odotin ja sitten se lopultakin iski. Suuri
pyörremyrsky, Elizabeth iski. Tuuli oli niin voimakas, että se repi talot irti
maasta, heitteli autoja ilman. Mikään ei pysynyt suurelta hirmulta turvassa.
Paitsi minä, joka olin peloissani piiloutunut maakellariin. Sitä Elizabethin
raivo ei ollut repinyt maasta. Olin säilynyt vahingoittumattomana, mutta olin
yhä nälkäinen. Koko kaupunki oli tuhoutunut. Puut olivat repeytyneet maasta ja
lojuivat tiellä, tonteilla ja sortuneiden talojen päällä. Jalkakäytävät ja tiet
olivat tuhoutuneet, talot olivat sortuneet. Joissain kohdin ei edes tiennyt,
oliko siinä ollut tie, jalkakäytävä vai talo. Jopa meidän rakas talomme oli
luhistunut. Vain muutama puun palanen ja rakennuksen perusta olivat jäljellä
siitä, mitä meillä oli joskus ollut. Minulla ei ollut enää pihaa, jota
vartioida, perhettä, jota suojella. Joten jouduin kulkemaan kaupungilla,
etsimässä teitä, rakas perheeni, ja ruokaa, jolla saisin pidettyä nälkäni
poissa. Löysin aina tieni takaisin kotimme raunioille, koska olen kiltti koira.
Saatoin joskus istua jalkakäytävällä ja katsoa pitkiäkin toveja kotimme
rauniota. Olin surullinen, hyvin surullinen.
Jätitte minut
jälkenne, koska olin eläin. En kuulunut koskaan samalla tavalla perheeseenne,
kuin pikku-Timi, äiti tai isä. Minä olin vain koira, ja minun oli siksi
jäätävä. Mutta siltikin minä rakastin teitä, rakas perheeni. Ja minä odotin
teitä, koska olen kiltti koira.
